Hankekuulumisia: Kriittisiä näkemyksiä sosiaalityön diskursseista

Sosiaalityön tutkimuksen päivät järjestettiin toukokuun puolivälissä keväisellä Rovaniemellä. Päivien aiheena oli Sosiaalityö haavoittuvuuden kohtaajana, ja teema oli houkutellut Lapin yliopistolle yli 300 osallistujaa. Kuten yleensäkin sosiaalityön tutkimuksen päivillä, työryhmiä oli tarjolla runsaasti ja ne tarkastelivat sosiaalityön tutkimusta lukuisista kiinnostavista tulokulmista. Mukana oli myös NÄPSÄ-hankkeen vetämä työryhmä ”Vaikuttava ja näyttöön perustuva toiminta haavoittuvuuden ehkäisijänä sosiaalityössä”, jossa kuultiin ajatuksia herättäviä esityksiä ja päästiin esittelemään NÄPSÄ-hankettakin muutaman puheenvuoron verran.

Haavoittuvuus sosiaalityön päivien pääkäsitteenä kokosi hienosti yhteen niin sosiaalityölle tyypillistä vahvaa käsitteellistä keskustelua kuin kriittistäkin yhteiskunnallista keskustelua, jota tämä aika tuntuu tuottavan myös sosiaalityön tutkimuksen äärellä. Päivien ehkä raikkain ja samalla kriittisin puheenvuoro kuultiin päivien päätteeksi emeritaprofessori Anneli Pohjolalta. Paneelikeskusteluun johdatelleessa esityksessään Anneli Pohjola sanoi ääneen muun muassa asian, jonka moni sosiaalityön alan ihminen ehkä tunnistaa, muttei välttämättä uskalla tunnustaa. Nimittäin sen, että sosiaalityö ”rakentaa myös itse oman häkkinsä (rakenteensa)”. Tällä hän viittasi siihen, että sosiaalityössä (ja sen tutkimuksessa) ylläpidetään usein itse toimintatapoja, jotka rakentavat tarpeettomia esteitä ja raja-aitoja sosiaalityön ja muiden (tieteen)alojen välille.

Pohjola kohdisti kritiikkinsä esimerkiksi siihen, että sosiaalityössä lukkiudutaan helposti tarkastelemaan vain yksilötasoista toimintaa tai hyvin rajattuja vuorovaikutustilanteita tai diskursseja. Tämäkin on tärkeää ja arvokasta, mutta sen kääntöpuolena ilmiöiden laajemmat vaikutukset ja vaikuttaminen sosiaalityön tehtävänä jäävät helposti tarkastelun ulkopuolelle. Pohjolan näkemysten mukaan myös sosiaalityön pirstaloituminen pienempiin ”erikoisaloihin” voi helposti johtaa sosiaalityön kokonaiskuvan ja laajemman (yhteiskunnallisen) tehtävän hämärtymiseen. Pirstaleisuus vaivaa hänen näkemyksensä mukaan myös sosiaalityön koulutusta nykyisissä koulutuspoliittisissa rakenteissa, joissa opetusta tarjotaan laajasti myös avoimessa yliopistossa. Näin Pohjolan mukaan mahdollistamme itse sosiaalityön ammatillisten kelpoisuuksien heikentämisen, kun varta vasten tarjoamme vaihtoehtoisen koulutuspolun varsinaisen tutkintoon johtavan koulutuksen rinnalle.

Anneli Pohjola sanoitti hyvin myös asian, mitä itsekin olen usein pohtinut: sosiaalityössä ylläpidetään itse (usein kielikuvien kautta) käsityksiä oman alamme ja asiakaskuntamme vähempiarvoisuudesta, viimesijaisuudesta tai haavoittuvuudesta. Jos itse kuvaamme ammattikuntamme heikoksi altavastaajaksi, onko todennäköistä, että muut ammattialat näkevät meidät toisin? Tähän teemaan liittyi myös Pohjolan esittämä kritiikki ei- kieltä kohtaan: käytämme sosiaalityön diskursseissa mielellämme ilmaisuja, joiden mukaan sosiaalityötä esimerkiksi ”ei voi määritellä” tai siinä ”ei voi ottaa mallia muiden alojen kehityksestä”, vaan että sosiaalityö tarvitsee omat määritelmänsä ja kehityskulkunsa. Herää kysymys, miksi tällaisia diskursseja pidetään yllä? Miksi sosiaalityö on niin erityinen, että sen on mentävä kaikessa täysin omia polkujaan?

Erityisesti viimeinen kritiikki yhdistyy vahvasti myös näyttöön perustuvan toiminnan vahvistamisen ja NÄPSÄ-hankkeen motiiveihin. Miksi sosiaalityö ei esimerkiksi näyttöön perustuvan toiminnan vahvistamisessa voisi oppia toisten alojen virheistä ja hyviksi koetuista käytänteistä? Jo pitkään sosiaalityön tutkimuksessa ja käytäntöjen kehittämisessä on pidetty yllä myös diskurssia siitä, että sosiaalityössä ei voi soveltaa näyttöön perustuvaa toimintaa (koska sosiaalityön asiakastilanteet ovat niin kompleksisia ja yksilöllisiä), mallia tähän ei voi ottaa lääketieteestä tai hoitotieteestä (ks. edellinen perustelu) eikä sosiaalityön vaikuttavuuttakaan juuri voi tutkia (ks. edellinen perustelu). Tällaisten diskurssien ja näkemysten ylläpitäminen ei vahvista sosiaalityötä tieteenalana tai kriittis-emansipatorisena yhteiskunnallisena vaikuttajana, vaan rakentaa entistä vahvempia muureja sosiaalityön ja muiden sote-alojen välille. Jos ja kun haluamme olla yksi vakavasti otettava tieteen- ja hyvinvointia rakentava ala terveysalojen rinnalla, on meidänkin kyettävä tuottamaan tutkimusnäyttöön perustuva palveluvalikoima ja asiakastyön menetelmät sekä kyettävä osoittamaan, mitkä menetelmät ja toimintatavat sosiaalityössä ovat vaikuttavia. Tämän lisäksi tarvitaan rakenteita, tietoa ja osaamista siihen, miten tutkimustietoa hyödynnetään tulevaisuudessa vahvemmin osana käytännön asiakastyötä. Tämän asian äärellä jatkamme työskentelyä NÄPSÄ-hankkeessa.

Kirjoittaja

Taru Kekoni

Hankkeen johtaja, yliopistonlehtori, dosentti

Itä-Suomen yliopisto